Aloitimme Roopen kanssa liikenneterrorismimme huhtikuun 22. päivä. Ensimmäinen viikko meni Roopen kanssa keskustellessa, pitääkö yhteensä 91-vuotiaan ajoneuvoyhdistelmän liikkua -6 asteen pakkaslukemisssa / räntäsateessa.
Vaikka ajoneuvoliittomme on kestänyt jo 5800 kilometriä (mittarissa on tällä hetkellä 6626 km, ja siitä Elwasakin osuus on 442 km ja Raadon arviolta 300 km), en ole hämmästyksekseni saanut konkreettista koulutusta tulppaongelmista. Nyt Roope koulutti minut siihenkin. Roope alkoi pätkimään, sitten se rupesi paukuttelemaan bensaa pakoputkessa ja lopulta sammui. Ei elonmerkkiäkään yrittäessäni sitä käyntiin. Puhelinkonsultaatio Raadolta vei tilannetta eteenpäin. Densossa ei nokipiikkiä näkynyt, vaan Roope oli muuten tappanut tulpan. Se oli suurten tunteiden koulutuspäivä: äärimmäinen alakulo maanmainion Roopen sanottua työsopimuksensa irti heti ajokauden alkumetreillä, ja sanomaton riemu Roopen elpyessä vaihdetun tulpan myötä. Oli muuten Raatokin aika oudon oloinen soittaessani hänelle, oli nk. "pahinta peläten"-moodi pikkubroidilla päällä. Pidän visusti omana tietonani sen, että tulppana on jälleen NGK, Densoja kun ei enää löytynyt. Toivottavasti kukaan ei kerro Roopelle tulppamerkin vaihtumisesta. Luotan teihin, hyvät CKCF-kollegat, ettette Roopea tässä asiassa informoi.
Pakkasesta Roope ei välittänyt ollenkaan, minulle nämä -6 asteen aamureissut töihin ottivat kovemmalle. Vaan aamu, jolloin hirmuisen tuulen saattelemana satoi kissankokoisia räntämötiköitä valkaistuneeseen maisemaan, saivat Roopen pohtimaan elämän tarkoitusta. Koska en nähnyt visiiriin viskoutuvien räntärättien takaa mitään, annoin Roopelle nk. vapaat pyörät suunnistaa. Maatalousmuseon (ei mikään yllätys, tämä paikka...) kohdalla Roope alkoi ilmeisesti harkitsemaan Elwasakin farmilla vapaana olevaa poroaitauksen kulmatolpan paikkaa vakavissaan, sillä se alkoi pätkimään. Koska omat tuntoaistini olivat jo vallitsevissa olosuhteissa lakanneet toimimasta, ainoa mahdollisuuteni oli yrittää täydellä kaasulla houkutella Roope liikkumaan vielä tarvittavat kymmenen kilometriä duuniin. Ei paljon ollut varaa väistellä kanssakulkijoita Loimaan big cityssä
Ja Roope ei pettänyt taaskaan: vasta duunipaikan pihalla löysätessäni kaasun Roope sammui. Sehän ei ylipäätään ole viime heinäkuun synkkää maatalousmuseoaamua lukuunottamatta koskaan jättänyt minua tielle. Duunissa vaihdoin ihan hyvännäköisen tulpan toiseen, eikä ongelmia ole sen jälkeen ilmennyt (*kop kop*). Mikä Roopea riipoi, en tiedä. Tulpasta se ei kiinni ollut
. Vaan mitäpä sillä enää on väliä. Se ei kai vain tykännyt sakeasta räntäsateesta, tai sitten se protestoi alkaneita aikaisia aamuherätyksiään vastaan. Askolan yksiössähän se sai nukkua niin pitkään kuin halusi.
Jo vuosikausia harjoittamamme liikennekoulutuspolitiikka on ilmeisesti synnyttänyt nk. vastarintaliikkeen. Muuta selitystä en 127 Fiatin erinomaiselle yritykselle päästää Roopesta ja minusta bensat pihalle keksi. Sinänsä tapahtuma oli aika kammottava. Olimme edenneet jo big city Loimaalle duunimatkallamme. Koska kello oli vasta puoli seitsemän tienoilla, kadut olivat autiot ja tyhjät. Tosin tämä autius saattaa myös johtua riepuRoopeajoneuvoyhdistelmän liikkumisaikataulun vuotamisesta yleiseen tietoon. Ainoa liikkeelläolija oli vasemmalta kolmion takaa lähestyvä 127 Fiat, joka meidät huomattuaan pysähtyi risteykseen. Liikkeellelähtemisen ajoitus oli Fiatilta hienosti harkittu: se punki eteemme siten, että tarvittiin täydellinen paniikkijarrutus sillä seurauksella, että Roope sammui. Käänsin Roopen kohti oikealla puolella kulkevaa jalkakäytävää, jota erotti nurmikkokaista itse ajoväylästä. Kauhukseni Fiat seurasi meitä noin kahdenkymmenen sentin päässä vasemmasta jalastani. Fiat tunki perässämme nurmikkokaistallekin, ja meillä vauhtikin alkoi hiipua - Roopen kone kun ei käynyt, vaan rullasimme vapaalla karkuun. Kaikkihan tapahtui sekunneissa, vaan ehdinpä havannoimaan yllättävän paljon asioita. Ajoin jalkakäytävän yli, Fiat puolestaan kynti nurmikon mutavellille kääntäen vasta ennen jalkakäytävää itsensä takaisin ajoväylälle kadoten ripeästi paikalta.
Jo oli riepuRoopeajoneuvoyhdistelmä vihainen
. Ja minä hädissäni - sielussani velloi pelko, että Roopessa hajosi jotain oleellista paniikkijarrutuksessa ja moottorisammumisessa. Vaan ei: Roope hyrähti iloisena käyntiin ja jatkoimme matkaa duuniin, tosin levottomana pälyillen samaisen 127-Fiatin mahdollisen uudelleenilmaantumisen pelossa.
Vieläkään en ymmärrä, miksi Fiat seisoi juuri H-hetkeen kolmionsa takana. Sen tullessa risteykseen olimme vielä kohtalaisen kaukana risteyksestä. Ja miksi se seurasi meitä nurmikkokaistallekin? Ei se mene Fiatin säikähdyksenkään piikkiin - kyllä kai jokaisen ajokortillisen pitäisi säikähtäessäänkin osata rattia kääntää. No, ajoneuvoyhdistelmämme vasemman puolen koskemattomuus säilyi edelleen neitseellisenä, eikä Roopesta (luultavasti) hajonnut mitään kyseisessä episodissa. Nurmikko on ainoa kärsinyt osapuoli: se ei ole ainakaan vielä kasvanut takaisin Fiatin renkaanjälkiin.
Kyllä olen Roopea kaivannut: sen jupinamutinajurnutusta (eli tällaista:
) puskiessamme tuulisina päivinä eteenpäin, iloista rähinää ottaessamme elämästä, kadunkulmista ja mutkista ilon irti, sutjakkaa kiihtymistä ja kehnoa hidastumista (tosin Fiatin hyökkäyksessä jarrutkin toimivat riittävän hyvin). On se vaan niin iloinen, elävä matkakumppani!
Roopen outoa suhdetta maatalousmuseo Sarkaan olen pohtinut paljon. Miksi juuri sen kohdalla Roopen mielenilmaisut tapahtuvat? Se ei voi johtua siitä, että kone on lämmennyt matkanteon ollessa puolivälissä: onhan kone lämmin myös Loimaan kaupungin päässä töihin mennessä / Niinijoella kotiintullessamme, vaan ei siellä mitään protesteja ilmene. Se, että joudumme useimmiten pysähtymään museon kohdalla ysitien ylitystä varten koneen ollessa jo lämmin, ei myöskään selitä tapahtumapaikkaa: Loimaalla - tavoistamme poiketen - joudumme myös pysähtelemään yleisten väistämisvelvollisuussäädösten vuoksi, ja töihin mennessä myös lämpimäksi ajetulla koneella. Pidemmän matkan ajaminen putkeen ennen pysähtymisiä ei myöskään selitä paikkaa, sillä museon jälkeen painamme vielä lähes kymmenen kilometriä ennen Loimaalle saapumistamme. Jospa Roopea kismittää työmatkamme ainoa tylsä kilometrin osuus ysitiellä? Työkaverini motoristimies on kommentoinut vaimolleen asiaa väittämällä, että Roope haluaa kotiin (siis maatalousmuseoon). En ole vielä päättänyt, onko kommentti lämminhenkinen kannanotto (
) vai ilkeää kateellisen puhetta (
)
Vaikka olen yrittänyt vakuutella itselleni, että Roopehan on kuitenkin vain kone, eikä se ajattele, en ole asiasta ollenkaan varma. Itse asiassa en usko sitä ollenkaan. Myös Raato on ilmaissut epäilyksensä siitä, että Roope olisi pelkkää tekniikkaa.
Ylipäätään ajoneuvoliittomme on entistä vankemmalla pohjalla. Pakollinen ero viime kesänä ja syrjähyppyni Fuden kanssa on vain lisännyt yhteenkuuluvaisuuttamme. Suhteemme on kypsynyt: se sisältää edelleen sokeaa rakkautta, mutta sen lisäksi mukana on roima annos toisen mielipiteitten kunnioittamista sekä entisen sokean luottamuksen vaihtumista 90 % luottamukseen ja terveelliseen realistiseen 10 % epäilyyn.
Siis juuri sellainen suhde kuin pysyvissä liitoissa pitääkin
With Roope, forever.